perjantai 13. joulukuuta 2013

Matkapäiväkirja Filippiineiltä: Tacloban näyttää maailmanlopulta

Matkustin Filippiinien Haiyan-taifuunin tuhoalueille marraskuun lopussa Plan Suomen lähettämänä. Kirjoitin matkaltani päiväkirjaa, joka on alunperin julkaistu Planin internetsivuilla 5.12.2013.

21.11. Tacloban-Catbalogan

Aluksi en tajua, mitä näen. Ihmettelen, miksi Taclobanin kaupungissa ei näy yhtään rakennuksia. Lentokoneen ikkunasta näkyy ainoastaan puita kasoissa kuin sikin sokin heiteltyjä tulitikkuja. Taloja ei näy, koska niitä ei enää ole. Taclobanin lentokentällä näyttää kuin maa olisi sotatilassa. Helikopterit nousevat ja laskevat, kaikkialla näkyy sotilaita, sotilastelttoja ja -ajoneuvoja. Lentokenttä on pelkkä ranka, törröttävää terästä.  Ainoastaan kiitorata toimi. Miehet vetävät käsin matkalaukut aitojen sisään. Alkaa kaaos, kun matkustajat repivät laukkujaan häkeistä. 

Taclobanin tuhoutunut lentokenttä. Kuva: Minttu-Maaria Partanen/Plan
Täydellistä tuhoa ei voi kuvitella ennen kuin sen itse näkee. Kahden viikon jälkeen Tacloban näyttää  maailmanlopulta. Vain tiet on raivattu, ojien jälkeen alkavat loputtomat vuoret jätettä. Taifuuni on repinyt pystyyn jääneet puut paljaiksi luurangoiksi. Autoja makaa taloraatojen sisässä, laiva on ajautunut keskelle peltoa. Ihmiset ovat raivanneet romun sekaan pieniä koloja, joissa yrittävät saada elämäänsä järjestystä. Pojat vaahdottavat saippualla hiuksiaan ojassa. Tyttöjä ei näy peseytymässä. Ehkä he eivät peseydy. Ihmiset tuijottavat Planin autoa ja meitä pitkään. 

Hajua ei pääse pakoon. Se on kaikkialla ja tunkeutuu ihon alle. Makea, mädäntynyt yhdistelmä hajoavia ruumiita, jätteitä ja ihmisten jätöksiä. Minä pääsen sitä autolla pakoon, Taclobanin asukkaat eivät, vaikka kaikki peittävät kasvonsa kankailla.


Lapset leikkivät romulla Itä-Samarissa. Kuva: Minttu-Maaria Partanen/Plan

Kaiken kaaoksen keskellä on sykähdyttävää huomata, että lapset löytävät kaaoksenkin keskeltä paikkoja olla lapsia. Lentokentän vieressä on pystyssä yksi ainoa vääntynyt koripallokori. Pojat heittelevät palloa muutaman neliön alueella. Vähän kauempana tytöt pelaavat sulkapalloa. 12 päivää on lapsen elämässä ikuisuus. He kaipaavat leikkiä ja tavallista arkea.

Catbaloganissa ei ole sähköjä. Kaupungissa kaikki toimii generaattoreiden varassa. Vain rikkaimmilla on varaa polttaa valoja. Ilmassa leijuu polttoaineen käry ja kaiken verhoaa sininen savu. Talojen takaa kuuluu tasainen säksätys. Tunnen syyllisyyttä kuumasta vedestä ja ilmastoinnista, kun tiedän, miten suuri pula polttoaineesta on. Hotellihuoneen hinta on noussut moninkertaiseksi generaattoreiden takia.

Planin henkilökunta vaikuttaa uupuneelta. Iltamyöhään katastrofiavun tarvetta kartoittamassa ollut Planin työntekijä kertoo heidän olleen kentällä kellon ympäri. ”It’s so hard to see the children with nothing. It really breaks your heart”, hän sanoo. Planin työntekijät puskevat töitä väsymyksestä huolimatta. Mietin, kuinka kauan he jaksavat. 

22.11.13 Catbalogan-Borongan-Hernani

Catbaloganin Planin henkilökunta pakkaa meille keitettyjä kananmunia mukaan matkaan varmuuden vuoksi. ”Emme tiedä, kuinka paljon Boronganissa on ruokaa.” Matkanteko on hidastunut. Tie ei ole poikki, mutta erittäin huonokuntoinen. Vastaan tulee lähinnä avustusrekkoja ja sotilaita.

Talot tuhoutuivat täysin Hernanissa. Kuva: Minttu-Maaria Partanen/Plan

Saavumme Boronganiin Planin toimistoon ennen puoltapäivää. Lähdemme heti kohti Hernania, joka on pahiten kärsinyttä tuhoaluetta Itä-Samarissa. Tienvarsi on täynnä kylttejä, joissa pyydetään ruokaa. Vaikka talot eivät ole tuhoutuneet, kaikki alueen perheet kärsivät tuhojen vaikutuksista. Ruoka on hävinnyt markkinoilta, joten nekin perheet, jotka välttyivät tuhoilta, kärsivät ruokapulasta.

Planin työntekijä kertoo minulle, kuinka vaikeaa hänen on tulla alueelle. ”I’m really disoriented”, hän kertoo. Tutuista paikoista ei ole mitään jäljellä, sillä kaikki maamerkit ovat huuhtoutuneet pois. Hänen ystäviään on edelleen kateissa. Todennäköisimmin he ovat kuolleet.

Kylässä 100 prosenttia taloista on tuhoutunut. 30 kyläläistä on kateissa. Heidän uskotaan makaavan rojun ja jätteen alla. Miehet raivaavat kylää puu kerrallaan.  Mietin, miltä tuntuu löytää naapuri rojun seasta kahden viikon jälkeen. 
Lapset asuvat tilapäissuojissa tuhoalueilla. Kuva: Minttu-Maaria Partanen/Plan

Vettä sataa kaatamalla ja kaikkialla on kuraa. Vesi sataa sisään huterista pressuista ja reikäisistä kattopelleistä. Tytöt kertovat nukkuvansa koulussa, koska se on ainoa kuiva paikka alueella. Onneksi on lämmintä. Vanha nainen kulkee perässäni ja pyytää rahaa. Yritän väistää hänet loukkaamatta häntä.

Osa Planin työntekijöistä on sanonut, etteivät he ole pystyneet syömään, koska heidän ystävänsä eivät voi syödä. Syön myslipatukoita auton sisässä piilossa, koska en voisi syödä mitään kyläläisten nähden. 
Sade yltyy ja piiskaa palmuja vaakasuorassa paluumatkallamme. Huomiseksi on luvattu myrskyä. 

Myös  Borongan toimii generaattoreilla. Tällä kertaa hotellista ei tule kuumaa vettä.

23.11. Borongan-Salcedo

Mielikuva hätäapua saavista ihmisistä on monesti passiivinen. Että katastrofin kokeneet ihmiset vain istuvat odottamassa, että joku toisi ruokaa ja auttaisi heitä. Itä-Samarissa näkee, ettei mielikuva ole totta. Ihmiset ovat työskennelleet ennen taifuunia, sen aikana ja heti sen jälkeen, jotta heidän elämänsä kärsisi mahdollisimman vähän. Kaikkialta kuuluu varasoiden paukutus. Rojua on kasattu läjiin, jotta esiin on saatu kulkuväyliä. Naiset pyykkäävät, pyykkejä riippuu katkenneista sähkölinjoista ristiin rastiin. Ihmiset auttavat itse itseään, jos saavat siihen mahdollisuuden.  Järjestöjen tehtäväksi jää antaa se mahdollisuus. Heikoissa valtioissa järjestöjen on huolehdittava myös siitä, että valtiolle kuuluvat palvelut toipuvat takaisin ennalleen.

Naiset pesevät pyykkejä tuhoalueilla. Kuva: Minttu-Maaria Partanen/Plan

Matkalla Salcedoon ohitamme hautausmaan. Vesi on heittänyt betonisia hautoja pitkin peltoja. En halua ajatella, missä ruumiit lojuvat. Riisipellot ovat suolaisen veden vallassa. Onneksi Itä-Samarissa sato saatiin korjattua jo lokakuussa. Seuraavan kerran riisi istutetaan helmikuussa. Pellot on saatava siihen mennessä raivattua sinne ajautuneista kuorma-autoista, vessankappaleista ja aaltopellistä, muuten ruokapula uhkaa syvetä ensi vuonna. 

Vasta nyt Itä-Samariin on alkanut ilmestyä muitakin järjestöjä Planin lisäksi. Amerikkalaiset uskonnolliset ryhmät ovat aktiivisia. Ne kantavat paketteja paikalle autoissa, joissa lukee isolla ”Jesus saves” ja ”Jesus gives us the bread”.  Planin pressujen seassa pilkottaa USAIDin pressuja. Pitkään Itä-Samar sai olla muiden alueiden varjossa, sillä Tacloban vei kaiken kansainvälisen huomion. Ison lentokenttäkaupungin tuhosta on helpompi kertoa kuin yhtä suurista katastrofeista 12 tunnin ajomatkan päässä. Planin työntekijä kertoo, että muut järjestöt keskittivät pitkään avun Taclobanin alueelle. Plan aloitti vaikeakulkuisimmissa paikoissa.

Ihmiset aloittavat jälleenrakentamisen heti tuhojen jälkeen. Kuva: Minttu-Maaria Partanen/Plan

Katastrofit voivat vahvistaa jo aiemmin yhteiskunnassa esiintyviä epäkohtia. Hankalakulkuinen maaseutu jää hätäavun ulkopuolelle. Köyhät kärsivät tuhoista rikkaita enemmän. Lapsikauppa lisääntyy, heikoimmassa asemassa olevat ovat entistä heikompia. Kyläyhteisön sisällä on vaikea puhaltaa yhteen hiileen, kun kaikki taistelevat samoista, niukista resursseista.

Kun saavumme Salcedon puolelle, näkyy jälleen uusi tuhomaisema. Alueen pääelinkeino on kookospähkinöiden viljely. Haiyanin taifuuni on napsinut puut poikki silmänkantamattomiin. Viljelijöiden elinkeino seuraavaksi 10 vuodeksi on tuhoutunut hetkessä. He eivät edes voi myydä puuta, sillä sitä on tarjolla liikaa eikä kukaan halua ostaa sitä. Kalastaakaan ei voi, sillä merenkäynti on liian kovaa maaliskuuhun saakka. Hiekkapohjainen maa ei sovellu viljelyyn. ”We have nothing”, mies sanoo ja katsoo silmiin. Katastrofi vaikuttaa pitkään. 
Perheiden toimeentulo tuhoutui jopa kymmeneksi vuodeksi tuhoutuneiden kookospalmuviljelmien myötä. Kuva: Minttu-Maaria Partanen/Plan

Lapsia on alkanut kerääntyä kerjäämään teiden varsille. Vielä muutama päivä sitten heitä ei näkynyt. He kyhjöttävät tien varressa. Kun järjestölogoilla varustettu auto ajaa ohi, lapset ojentelevat käsiään ja huutavat: ”Give me money, give me food.”

24.11. Borongan-Hernani-Catbalogan

Palaamme samalle alueelle kuin aiemmin. Sateen välissä aurinko paistaa hetken, juuri sopivasti silloin, kun olemme kuvaamassa. Aurinko paahtaa todella kuumasti. Silloin sen haistaa. Kylässä oleva lieju ja roju löyhkäävät. Haju on lähes sietämätön. Kaikkialla on mutaa, joka kiehuu kuumuudessa.

Kylässä oleva nainen itkee, katsoo silmiin ja sanoo: All I want is food for my children. Siihen ei ole oikeastaan lisättävää. Ymmärrän, miksi jotkut Planin työntekijät ovat sanoneet, etteivät he voi työskennellä niillä alueilla, joissa asuvat. Se olisi liian raskasta. 

Tapaamme kaksi naista, joista molemmat ovat vastikään synnyttäneet. Mietin, millaista on hoitaa itseään niissä olosuhteissa synnytyksen jälkeen. Toisen äidin kaksiviikkoinen vauva on niin pieni ja hauras, että mietin, kuinka sellaista voi pitää suojassa ja puhtaana romahtaneessa ympäristössä. 

Lapset ilahtuvat poikkeuksista arkirutiineihin ja kaipaavat takaisin kouluun. Kuva: Minttu-Maaria Partanen

Maaseudulla tunnelma on kaikesta huolimatta rauhallinen. Lapset ilahtuvat meidät nähdessään, vierailumme rikkoo tylsän arjen. Lapset juoksevat perässä, vilkuttavat, kikattavat ja kyselevät meidän nimiämme. Kaupungeissa tunnelma on toinen. Avustusrekkoja on jo saapunut ja ihmiset jonottavat tavaroita pitkissä letkoissa. He tuijottavat vihaisesti eteenpäin. Varsinaista epäjärjestystä ei näy, mutta tunnelma on painostava. 

En ole kokenut oloani turvattomaksi, mutta olenkin matkustanut Planin kanssa. Tiet vaikuttavat rauhallisilta enkä ole nähnyt epäjärjestystä. Aseitakin on vilahdellut maltillisesti. Se ei silti tarkoita, ettei tilanne olisi epävakaa. Erityisesti Borongan-Catbalogan-välinen tie on ollut vasta vähän aikaa sitten niin turvaton, että Planin työntekijöiden on pitänyt laittaa kerran tunnissa viesti, että he ovat turvassa. Nyt selviämme matkasta molempiin suuntiin ilman ongelmia. Sen verran tiukat turvallisuussäädökset ovat, että oppaamme hoputtaa meitä useita kertoja kuvauksissa, ettemme joutuisi ajamaan pimeällä. 

Planin toimistossa juoksee sisällä iso rotta. Minun sängyssäni juoksevat termiitit.

25.11. Catbalogan-Tacloban

Ehkä silmä on jo neljässä päivässä tottunut tuhoihin tai sitten kaupunkilaiset ovat saaneet neljässä päivässä paljon aikaan. Syvemmällä kaupungissa roskia on kasattu suuriin läjiin. Kadunvarret täyttyvät pienistä pöydistä, joilla myydään kaikkea mahdollista kokonaisista sioista käytettyihin vaatteisiin. Lähempänä rantaa on lohduttomampaa. Kymmenmetrisen aallon tuhot näkyvät siellä vielä selvästi. Aurinko paistaa, mikä voimistaa kaupungin hajua.

Taclobanin kaupungin yli huuhtoi jopa kymmenmetrinen hyökyaalto. Kuva: Minttu-Maaria Partanen/Plan

Kiipeämme kaupungin koripallostadionin katolle kuvaamaan kaupungin tuhoja. Stadion toimii evakuointikeskuksena. Taifuunin aikana se muodostui kuitenkin ihmisille kuolemanloukuksi. Stadion täyttyi vedestä ja monet turvaan tulleet ihmiset kuolivat. Kadun varsilla näkyy edelleen mustia ruumispusseja odottamassa kuljetusta.

Ylhäältä tuhot näkyvät hyvin. Myrsky on kohdellut perheitä sattumanvaraisesti. Suurten rakennusten takana olevat talot ovat säilyneet, vieressä olevat huuhtoutuneet kokonaan pois. 

Lentokenttä on paluu 80-luvulle, aikaan ennen tietokoneita. Kaikki tapahtuu käsin, paperin ja kynän avulla. Turvatarkastus ei ehkä täyttäisi eurooppalaisia standardeja, mutta kone lähtee Manilaan aikataulussa.