0,7 on vain poliittista korupuhetta

"Hallituksen tavoitteena on varmistaa kehitysyhteistyön määrärahakehitys, jonka puitteissa 0,7 prosentin määrärahataso - - voidaan saavuttaa", julistetaan hallituksen kehysriihessä. Samaan aikaan kehitysyhteistyön määrärahoja leikataan 29 miljoonaa euroa vuonna 2015. Leikkauksia jatketaan seuraavina vuosina. Viime vuonna kehitysyhteistyörahat olivat 0,55 prosenttia bruttokansantulosta. Kehysriihen leikkauspäätöksillä osuus laskee merkittävästi tulevina vuosina.

Suomi yrittää epätoivoisesti ajaa kehitysyhteistyössä kaksilla rattailla. Virallisissa lausunnoissa vakuutetaan, että 0,7:ää prosenttia tavoitellaan aktiivisesti, mutta käytännössä tavoitteeseen ei sitouduta. Ulkoministeriö muistuttaa, kuinka Suomi on sitoutunut Eurooppa-neuvoston päätökseen, jonka mukaan jäsenmaiden tulee saavuttaa kehitysrahoituksessa 0,7 prosenttia bruttokansantulosta vuoteen 2015 mennessä. Todellisuudessa tuona vuonna hallitus leikkaa määrärahoja.

Suomen kehitysavun määrärahojen kasvu on ollut hidasta koko kehitysyhteistyön historian ajan. Kun Suomi aloitti kehitysavun 1960-luvulla, tavoite oli nostaa kehitysapu 0,7:än prosenttiin bruttokansantuotteesta. Tavoite siirtyi vuosi vuodelta kauemmas, koska poliittista tahtoa sitoutua tavoitteeseen ei ollut. Raja ylittyi vahingossa ainoastaan kerran vuonna 1991, jolloin määrärahat nousivat 0,8 prosenttiin. Suomi oli syöksymässä lamaan, bruttokansantulo laski ja rästissä olleita kehitysvaroja laitettiin kerralla maksatukseen. Lamavuosina 1991-1994 määrärahoja leikattiin alle puoleen. Vuonna 1994 ne olivat enää 0,31 prosenttia. Lamavuosien jälkeen määrärahojen kehitys on junnannut paikoillaan. Suomen talouden nousu ei ole näkynyt vastaavasti kehitysyhteistyön osuuden kasvuna. Vuosikymmenten ajan politiikkaa on perusteltu samalla syyllä: juuri nyt Suomen taloudellinen tilanne ei mahdollista määrärahojen nostoa.

Hallitus toivoo päästöoikeuksien huutokaupasta pelastajaa kehitysyhteistyövaroille. Kuva Amazon-joen alkulähteiltä Ecuadorista.  (kuva: Minttu-Maaria Partanen)

 

Usein unohdetaan, että kehitysyhteistyö ei ole pelkkää köyhien auttamista vaan sillä on merkittäviä vaikutuksia kansainvälisessä politiikassa. Näkyvyydellä kehitysmaissa, suurlähetystöillä ja kehitysavulla on mahdollista nostaa maan kansainvälistä vaikutusvaltaa. Kehitysavun vähyys mainittiin muun muassa tärkeäksi syyksi sille, miksi Suomi ei saanut paikkaa YK:n turvallisuusneuvostossa. Suomi on jättäytynyt tietoisesti kehitysavun eliittijoukon ulkopuolelle. Muut Pohjoismaat ja jopa talouskuurilla oleva Britannia kuuluvat 0,7 prosentin avunatajajoukkoon. Muiden Pohjoismaiden profiili kehitysmaissa ja YK:n sisällä onkin Suomea näkyvämpi.

Suomessa on vuosikymmenten ajan hyväksytty löyhä poliittinen vakuuttelu 0,7 prosentin tavoitteesta ilman konkreettisia tuloksia. Poliittista selkärankaa olisi myöntää, millaista kehityspolitiikkaa hallitus ajaa. Hallituksen nykyinen linja ei varmista määrärahakehitystä vaan päinvastoin leikkaa sitä. Hallituksen pitäisi joko todella sitoutua määrärahojen nostoon tai lopettaa poliittiset korupuheet 0,7 prosentin tavoitteesta ja tunnustaa, että Suomen tavoite on leikata merkittävästi kehitysapua.

Syntinen soija lautasillamme

Jokin aikaa sitten kaverini puuskahti soijalautaseni ääressä: "Eikö tuo ole aika epäeettistä, syödä ulkomaista soijaa? Minä sentään syön suomalaista lihaa." Jouduin ikäväkseni kertomaan, että olemme molemmat syntisiä soijankuluttajia, hän lihansyöjänä jopa minua, kasvissyöjää, enemmän. Suomalaisten sika- ja siipikarjatilojen rehun proteiini perustuu nimittäin täysin soijaan. Vaikka maitotilojen tilanne on hieman parempi, soija vastaa vajaata puolta niidenkin proteiinitarpeesta. Suomalaiset eläimet syövät lähes kaiken Suomeen tuotavan soijan, vähittäiskauppojen osuus määrästä on vain marginaalinen. Suomen omavaraisuusaste rehutuotannon proteiinin suhteen on vain 15 prosenttia. Suomen eläinperäinen maatalous on täysin soijan varassa.

Soija on ongelmallista monelta kannalta. Sen markkinahinta on viime vuodet kohonnut, mikä rasittaa suomalaistilojen kannattavuutta. Suurin tekijä kansainvälisillä soijamarkkinoilla on Kiina. Se esimerkiksi ostaa 90 prosenttia maailman suurimman soijanviejämaan Argentiinan sadosta. Globaalisti suurimmat ongelmat liittyvät kuitenkin soijan mittaviin ympäristövaikutuksiin kehittyvissä maissa. Soijaa tuotetaan eniten Etelä-Amerikassa; Argentiinassa ja Brasiliassa. Kun maailman lihankulutus kasvaa, peltoja ja pampaa pitää raivata entistä enemmän soijalle. Soija onkin suurin yksittäinen syy Amazonian ja Etelä-Amerikan metsäkatoon. Sen ympäristövaikutukset metsänraivauksen ja pitkien kuljetusmatkojen jälkeen nousevat merkittäviksi.

Laosilainen lehmä ei ole soijaa nähnytkään. (kuva: Minttu-Maaria Partanen)

Tein vähän aikaa sitten Nelosen Uutisiin jutun, kuinka sekä Suomessa että Euroopassa etsitään kuumeisesti vaihtoehtoja soijalle. Soija on tähän asti ollut verrattain halpa ja helppo rehun raaka-aine, joten vaihtoehtoisten proteiinien kehitystyö on jätetty täysin retuperälle Euroopassa. Soijan kohoava hinta nostaa kuitenkin painetta löytää vaihtoehtoja. Kotimaisia kasvisperäisiä proteiineja tarvitaan kipeästi. Kerrankin kaikki maatalouden toimijat ovat Suomessa yksimielisiä: suomalaisia proteiineja tarvitaan lisää, mutta niitä ei ole tarjolla tarpeeksi eivätkä ne ole riittävän hyviä. Esimerkiksi Helsingin yliopistossa tehdään parhaillaan tutkimustyötä kotimaisten proteiinilajikkeiden kehittämiseksi. Yliopisto esimerkiksi jalostaa härkäpapulajiketta, jota siipikarja voisi syödä. Samalla tutkitaan muun muassa sinilupiinin ja muiden palkokasvien käytön mahdollisuuksia sian- ja siipikarjan rehussa.

Kestää vuosia ennen kuin kotimaiset vaihtoehdot pääsevät tutkimuspuolelta kaupalliseen viljelyyn ja rehutuotantoon. Kehitys on kuitenkin oikeansuuntaista. Tutkimuksen lisäksi pitäisi panostaa maatalouspolitiikkaan, jotta kotimaisten vaihtoehtojen viljely olisi kannattavaa ja houkuttelevaa. Sekä minä että suomalaiset porsaat ansaitsemme suomalaisia kasvisproteiineja.

Ikävä väestönkasvu on aina jossain muualla

Helsingin Sanomat aloitti tänään mielenkiintoisen juttusarjan väestöpolitiikasta. Väestönkasvukeskustelu on hyvä esimerkki kehityskeskustelun kaksinaismoralismista. Samaan aikaan kun länsimaat ovat  huolestuneita väestön vähenemisestä ja yrittävät lisätä syntyvyyttä, ne ovat perinteisesti nähneet kehitysmaiden väestönkasvun ongelmana. Väestön kasvaminen on ongelma, kun se kasvaa väärässä paikassa vääränlaisilla ihmisillä.

Globaali väestöpolitiikka, tyypillisimmin syntyvyydensäännöstely on kohdistettu aina kaikista heikommassa asemassa oleviin, köyhiin naisiin. Näin on toimittu myös maiden sisällä. Intiassa pakkosterilisoinnit kohdistettiin alimpien kastien naisiin, Kiinassa rikkaat voivat helposti maksaa toisesta lapsesta syntyvät sakot. Onneksi 1970- ja 198-luvun pahimmista pakkotoimista ja väestöpaniikista on päästy eteenpäin. On ymmärretty, että pakolla jaetut ehkäisyvälineet eivät ole tehokasta tai eettistä väestöpolitiikkaa. Perheillä pitää olla mahdollisuudet ja keinot valita lapsiensa määrä, mutta tehokkaimmaksi työkaluksi lapsimäärän säätelyssä on osoittautunut yleinen kehitys. Kun ruokatilanne paranee, köyhyys vähenee ja koulutus- ja työmahdollisuudet paranevat, perheet voivat hankkia sen verran lapsia kuin haluavat. Yleensä tämä tarkoittaa lapsiluvun laskua. Lapsiluku on kääntynyt laskuun suurimmassa osassa maailmaa, nykyisen kasvuvauhdin selittävät aiemmin syntyneet suuret ikäpolvet.

Etiopiassa rokotukset vähentävät lapsikuolleisuutta. (kuva: Minttu-Maaria Partanen)

Länsimaiden paniikki maapallon resurssien riittävyydestä paljastaa hyvin selkeästi keskustelun kaksinaismoralismin. Länsimaiden lapset ovat talouden vetureita ja kestävyysvajeen paikkaajia, kehitysmaiden lapset globaalien resurssien kuluttajia ja tulevaisuuden uhkia. Länsimaissa teollistumisen myötä tapahtunut väestöräjähdys oli normaali seuraus talouskasvusta, kehitysmaissa sama räjähdys on globaalisti ongelmallista. Vähälle jää huomio, että ympäristön kannalta todellinen ekoteko olisi vähentää edelleen länsimaiden lapsilukua, he kun käyttävät moninkertaisesti maapallon resursseja kehitysmaiden lapsiin nähden. En halua vähentää naisten valinnanvapautta länsimaissa tai kehitysmaissa. Kannatan länsimaiden perhepoliittisia toimia. Ne pyrkivät yleensä vahvistamaan naisten mahdollisuuksia sekä synnyttää haluamansa lapsimäärä että työskennellä täysipainoisesti yhteiskunnassa. Länsimaiden pitäisi kuitenkin ottaa todellinen vastuu väestönkasvunsa ja taloutensa aiheuttamista globaaleista ongelmista, kuten ilmastonmuutoksesta ja luonnonvarojen riittävyydestä.