keskiviikko 9. tammikuuta 2013

Kehitysmaat hyppäävät perinteisten kirjastojen yli


Rakastan Helsingin yliopiston Kaisa-taloa. Rakennuksessa yhdistyvät hieno arkkitehtuuri, hyväsuunnittelu ja suomalaisen kirjastopalvelun periaatteet kaikille avoimesta ja ilmaisesta tiedosta. Istun Kaisassa kuitenkin todennäköisemmin tietokoneen kuin perinteisen kirjan kanssa. En voi olla pohtimatta, millaisia kirjastoista tulisi, jos ne luotaisiin Suomeen nyt. Rakennettaisiinko enää nykyistä järjestelmää?

Monet kehitysmaat ovat vastaavassa tilanteessa. Rahaa on vähän ja tarve julkisille palveluille suuri. Mailla on vaikeuksia turvata edes peruspalveluita, kuten koulutusta ja terveydenhuoltoa. Kirjastolaitos ei ole ensimmäisten huolien joukossa. Silti tieto ja tiedonjako eivät ole yhteiskunnallisen kehityksen kannalta vähäpätöisiä asioita.

Haastattelin marraskuussa 2012 laosilaista aktivistia Phoutthasinh Phimmachahnia, joka kehittää sähköistä kirjastoa maahansa. Phimmachahn ei usko, että Kaakkois-Aasiassa rakennetaan koskaan länsimaisia julkisia kirjastoja. Aika on ajanut niistä ohi. Kehitysmaat, kuten Laos, hyppäävät suoraan perinteisten kirjojen yli ja siirtyvät tiedonjakoon internetissä. Yksipuoluemaat, kuten Laos, Kiina tai Vietnam, eivät katso internetin tiedonjakoa suopeasti. Monet yhteiskunnalliset tiedot, kuten tilastot ja kartat, ovat poliittisesti äärimmäisen arkoja tietoja. Kun valtiot ovat haluttomia jakamaan tietoa kaikille, kansalaisyhteiskunnan astuu esiin. Sensuuri on internetaikakaudella yhä vaikeampaa, siksi avoimen tiedon määrä tulee lisääntymään myös autoritäärisesti johdetuissa maissa. Suomen on oltava mukaan tukemassa uudenlaisen tiedonjaon kehittämistä kehitysmaissa.