Tarvitsemme reilun kaupan älypuhelimia

Älypuhelimemme syntyvät ja yhä useammin myös kuolevat kehitysmaissa. Eettisen kaupan puolesta julkaisi keskiviikkona selvityksen suomalaisen elektroniikkaromun kuljettamisesta kehitysmaihin. Kirjoitin aiheesta global.finland.fi:ssä. Elektroniikkaromun käsittely aiheuttaa merkittäviä ympäristö- ja terveyshaittoja kehitysmaissa.

Mutta älypuhelimen syntykin on ongelmallinen. Älypuhelimissa, kuten muissakin tietoteknisissä laitteissa, tarvitaan pieniä määriä kolmea arvokasta metallia: koltaania, tinaa ja volframia. Ilman niitä laitteita on mahdotonta valmistaa. Suurimmat tunnetut koltaanivarat sijaitsevat Kongon demokraattisessa tasavallassa, joka ei nimestään huolimatta ole kovin demokraattinen. Metalliesiintymät sijaitsevat levottomilla Kongon ja Ruandan raja-alueilla. Kongossa on sanottu  olevan meneillään sisällissota tai jopa Afrikan maailmansota. Joka tapauksessa Kongo kärsii vuosikymmeniä jatkuneesta väkivallan kierteestä. Raja-alueet ovat täynnä aseistettuja joukkoja, jotka syyllistyvät paikallisten ihmisten kaappauksiin ja raiskauksiin. Aseelliset joukot rahoittavat toimintansa valtaosin kaivoksista saatavilla tuloilla. Metalleja myös louhitaan äärimmäisissä olosuhteissa. Kaivostyöläiset kaivavat metalleja käsin ilman suojavälineitä. Heillä ei ole työoikeuksia ja heidän palkkansa ovat minimaalisia.

Viime vuosina suuret elektroniikkavalmistajat Nokia mukaanlukien ovat ryhtyneet toimiin raaka-aineidensa hankintaketjujen valvomiseksi järjestöjen sitkeän kampanjoinnin vuoksi. Kongoon on kehitetty muun muassa sertifikaattijärjestelmiä, joiden avulla metallien alkuperää on mahdollista jäljittää ja valvoa. Toistaiseksi toiminta on marginaalista, mutta se antaa toivoa siitä, että metalleja on mahdollista valvoa jopa Kongon kaltaisessa heikossa valtiossa. Toistaiseksi vakavin yritys valvoa raaka-aineiden kansainvälistä kauppaa on timantteja koskeva Kimberleyn prosessi. Vaikka prosessissa on omat puutteensa, se on tarjonnut uskottavan välineen valvoa veritimanttien kauppaa. Vaikka Kimberleytä ei sellaisenaan voi soveltaa muihin raaka-aineisiin, prosessi osoittaa sen, että myös raaka-ainekauppaa on mahdollista valvoa.

Toistaiseksi emme voi valita kaupassa reilun kaupan älypuhelinta. Länsimaisella, satoja euroja puhelimeensa sijoittavalla kuluttajalla olisi kuitenkin varaa maksaa lisähintaa eettisesti tuotetusta puhelimesta, jonka raaka-aineet eivät ole tuottaneet kärsimystä ihmisille tai ympäristölle.

Ilman tekstiä ei voi oppia lukemaan

Suomessa pohditaan aika ajoin, onko 7-vuotias liian vanha aloittamaan koulun. Lasten lukemisen herkkyyskausi osuu yleensä tätä varhaisemmaksi, millä perustellaan koulun aloittamisen aikaistamista. Olen vieraillut erilaisissa kouluissa puolenkymmenessä kehitysmaassa. Niissä koulu aloitetaan yleensä Suomea aikaisemmin, tyypillisimmin 5–6-vuotiaina.

Koululaiset Suomessa ja Laosissa ovat hyvin erilaisissa tilanteissa kouluun saapuessaan. 7-vuotias suomalainen on käynyt esikoulun. Hänelle on luettu satuja pienestä pitäen. Suomalaislapsi on tekstien ympäröimä: kotiin tulee lehtiä, kaupungilla näkee mainoksia, televisio ja iPad vilisevät kirjaimia. Lähtökohdat oppimisille on luotu jo kotona. Laosissa kouluun voi tulla lapsi, joka ei ole koskaan nähnyt kirjaa ja jolle ei ole ikinä luettu mitään. Hänen kotonaan ei ole yhtään lehteä tai kirjaa. Kylääkin täplittää vain yksi valtapuolueen mainos. Lähtökohdat lukemiselle ovat heikot.

Kehitysmaiden kouluista puuttuu kaikkea. Lukemisen ja ajattelemisen kannalta ongelmallisinta on kuitenkin kirjojen puuttuminen. Ilman kirjoitettua tekstiä on mahdotonta opetella lukemaan. Kavereiden kanssa jaettu koulukirja ei riitä lukemisen tueksi. Vaikka kirjoitin aiemmin siitä, kuinka monet kehitysmaat hyppäävät perinteisten kirjastojen yli, se ei poista maiden tarvetta tekstille. Koska tietotekniikan ilot ovat kehitysmaiden kyläkouluissa valovuosien päässä, ne joutuvat keksimään luovia ratkaisuja. Yksi ratkaisu ovat kevyet korikirjastot, joita on käytössä esimerkiksi Laosissa. Muutama kori täynnä kirjoja kiertää luokasta toiseen. Kun kaikki luokassa ovat lukeneet korin kirjat, luokat vaihtavat koreja päikseen. Korikirjastot ovat hyvä esimerkki luovista ratkaisuista, joita kehitysmaissa tarvitaan lisää. Kehityksen ongelmia ei voida ratkaista kerralla, mutta paikallisiin ongelmiin voidaan löytää paikallisia, halpoja ja helppoja ratkaisuja. 

Aihetta koskeva artikkelini julkaistiin joulukuussa Opettaja-lehdessä.

Helsingistä pitää tehdä kestävän kehityksen mallikaupunki

Kirjoitin aiemmin siitä, kuinka kaavoitus vaikuttaa naisten turvallisuuteen. Kaavoitus vaikuttaa myös kaupunkien ilmastopäästöihin. Helsingin kaupunki tavoittelee hiilineutraalisuutta vuoteen 2050 mennessä. Kestävästä kehityksestä ja kaavoituksesta vastaa Helsingissä yleiskaavasuunnittelija Alpo Tani. Hän puhui eilen perjantaina Kestävän kehityksen peruskirjan näyttelyn avajaisissa Helsingin Laiturissa.

Kaupungeissa tehtävillä ratkaisuilla on yhä suurempi merkitys tulevaisuudessa. Jo nyt 70 prosenttia ilmastopäästöistä syntyy kaupungeissa. Tani vertaili Helsinkiä ja Delhiä: helsinkiläisistä kaikki asuvat suunnitelluilla alueilla, delhiläisistä viidesosa. Helsinkiläiset tuottavat kuitenkin viisinkertaisesti ilmastopäästöjä delhiläisiin nähden.

Kaavoituksella on helpointa vaikuttaa liikenteeseen, joka tuottaa hieman alle neljänneksen Helsingin päästöistä. Tani kertoi, että pyöräilyreittien suunnittelu on viime vuosina saanut voimakasta nostetta Helsingissä. Baanankaltaisia väyliä on suunnitteilla merkittävästi lisää lähivuosikymmeninä. Puolet kaupungin päästöistä syntyy kaukolämmöstä, johon kaavoituksella on vaikea suoraan vaikuttaa.

Uudet asuinalueet, kuten Pohjois-Helsinkiin vasta kaavoitettu Honkasuon alue, pyritään suunnittelemaan kestävän kehityksen mukaisesti. Uusilla alueilla kestävät ratkaisut ovatkin helppoja. Kantakaupunki on jo tiheästi rakennettu. Siihen ei kaavoituksella voida juuri vaikuttaa, mutta kantakaupungin päästöt ovat Tanin mukaan maltillisia. Ongelman muodostavat Helsingin laajat esikaupunkialueet, jotka pitäisi hänen mukaansa kaavoittaa aiempaa tiheämmin.

Helsingin pitää näyttää mallia kestävän kehityksen mallikaupunkina. Ongelma on, että kauas tulevaisuuteen on helpompi tehdä ilmastolupauksia kuin lähivuosille. Päästöleikkauksia pitäisi toteuttaa aiempaa rohkeammin jo nyt, jotta Helsinki voi lunastaa edelläkävijän roolin kestävän kehityksen kaupunkina.

Kehitysmaat hyppäävät perinteisten kirjastojen yli

Rakastan Helsingin yliopiston Kaisa-taloa. Rakennuksessa yhdistyvät hieno arkkitehtuuri, hyväsuunnittelu ja suomalaisen kirjastopalvelun periaatteet kaikille avoimesta ja ilmaisesta tiedosta. Istun Kaisassa kuitenkin todennäköisemmin tietokoneen kuin perinteisen kirjan kanssa. En voi olla pohtimatta, millaisia kirjastoista tulisi, jos ne luotaisiin Suomeen nyt. Rakennettaisiinko enää nykyistä järjestelmää?

Monet kehitysmaat ovat vastaavassa tilanteessa. Rahaa on vähän ja tarve julkisille palveluille suuri. Mailla on vaikeuksia turvata edes peruspalveluita, kuten koulutusta ja terveydenhuoltoa. Kirjastolaitos ei ole ensimmäisten huolien joukossa. Silti tieto ja tiedonjako eivät ole yhteiskunnallisen kehityksen kannalta vähäpätöisiä asioita.

Haastattelin marraskuussa 2012 laosilaista aktivistia Phoutthasinh Phimmachahnia, joka kehittää sähköistä kirjastoa maahansa. Phimmachahn ei usko, että Kaakkois-Aasiassa rakennetaan koskaan länsimaisia julkisia kirjastoja. Aika on ajanut niistä ohi. Kehitysmaat, kuten Laos, hyppäävät suoraan perinteisten kirjojen yli ja siirtyvät tiedonjakoon internetissä. Yksipuoluemaat, kuten Laos, Kiina tai Vietnam, eivät katso internetin tiedonjakoa suopeasti. Monet yhteiskunnalliset tiedot, kuten tilastot ja kartat, ovat poliittisesti äärimmäisen arkoja tietoja. Kun valtiot ovat haluttomia jakamaan tietoa kaikille, kansalaisyhteiskunnan astuu esiin. Sensuuri on internetaikakaudella yhä vaikeampaa, siksi avoimen tiedon määrä tulee lisääntymään myös autoritäärisesti johdetuissa maissa. Suomen on oltava mukaan tukemassa uudenlaisen tiedonjaon kehittämistä kehitysmaissa.

Kehitysministerillä on todellista valtaa

Suomessa kehitysministerin salkkua pidetään yleisesti hyvin kevyenä salkkuna. Näkökulma jättää alleen seikan, että kehitysministerillä on todellista valtaa kehitysyhteistyön kentällä. Tämä nähtiin edellisen kehitysministerin Paavo Väyrysen (kesk.) aikana.

Suomessa kehitysyhteistyöstä laaditaan kehityspoliittinen toimenpideohjelma, joka määrittelee Suomen kehitysyhteistyön päälinjat, painotukset ja tavoitteiden toteuttamisen. Perinteisesti Suomi on korostanut ihmisoikeuksia, tasa-arvoa ja kestävää kehitystä. Väyrynen halusi jättää toimenpideohjelmaan sormenjälkensä ja muutti linjaa reilusti. Hän korosti ohjelmassaan Suomen ympäristöosaamista erityisesti vesi- ja metsäkysymyksissä. Ympäristö nousi kaiken kehitysyhteistyön leikkaavaksi periaatteeksi. Painotus suosi erityisesti suomalaisia ympäristöalan yrityksiä ja asiantuntijoita. Linjamuutoksesta ei käyty juuri julkista keskustelua Suomessa, vaikka kehitysyhteistyökentällä muutos aiheutti kuohuntaa. Nykyinen kehitysministeri Heidi Hautala (vihr.) palautti Suomen kehitysyhteistyön pääpainopisteiksi köyhyyden poistamisen ja ihmisoikeudet.

Vaikka kehitysyhteistyössä korostetaan jatkuvuutta, kehityspolitiikassa on mahdollista muuttaa radikaalistikin Suomen painotuksia. Väyrynen pystyi viemään muutokset läpi ilman julkista keskustelua. Myös Hautalan linjanpalautus tapahtui hiljaisuudessa. Millä muulla politiikan alalla vastaava on mahdollista? Kehitysyhteistyön kannalta ei ole samantekevää, kuka kehitysministerin paikalla istuu ja millaisia politiikkaa hän haluaa tehdä. Kehitysministeri voi halutessaan vaikuttaa erittäin merkittävästi Suomen kehitysyhteistyöhön.

Kaupunkisuunnittelu vaikuttaa naisten turvallisuuteen

Maailman kaupungistuminen kiihtyy koko ajan. Tällä hetkellä yli puolet ihmisistä asuu kaupungeissa. Nopeimmin kaupungit kasvavat kehitysmaissa. Tulevaisuudessa lähes kaikki megapolit sijaitsevat kehitysmaissa tai kehittyvissä maissa. Maailman suurimmaksi kaupungiksi listataan tällä hetkellä Tokio, mutta listan muut kaupungit sijaitsevat jo länsimaiden ulkopuolella: Intiassa ja Brasiliassa.

Naisten asema ja turvallisuus suurkaupungissa koskettavat erityisesti kehitysmaita. Naisten aseman kannalta ei ole yhdentekevää, millaisiksi suurkaupungit kehittyvät. Kaavoitus ja infrastruktuuri kietotuvat turvallisuuteen. Viemäröinti, vessat ja vedensaanti vaikuttavat eniten naisten ja tyttöjen elämään. Onko lukittavia vessoja saatavilla? Voivatko he käydä siellä turvallisesti? Kuinka kaukaa vesi pitää hakea? Voiko paikalle kävellä?

Tokion kaupunkisuunnittelua 2012. (kuva: Minttu-Maaria Partanen)

Myös liikenne ja julkisten alueiden, kuten puistojen, suunnittelu vaikuttavat. Mitä enemmän ihmiset erilaisista yhteiskuntaluokista kävelevät ja käyttävät julkista liikennettä, sitä turvallisemmiksi kaupungit koetaan. Yksityisautoilun suosiminen rajaa rikkaimmat autoihin, jolloin julkisen liikenteen käyttäminen jää köyhille eikä siihen haluta panostaa. Tommi Nieminen kirjoitti tänään Helsingin Sanomien sunnuntaisivuilla, kuinka kaupunkien erot vaikuttavat turvallisuuden tunteeseen Intiassa. Delhi koetaan turvattomaksi, koska rikkaat eristäytyvät aitojensa taakse eikä kaduilla kävellä. Delhiä suurempi Mumbai tuntuu turvalliselta, koska ihmiset asuvat siellä tiheästi ja käyttävät paljon julkista liikennettä. Kaavoitus ja liikenteensuunnittelu eivät ole vain teknisiä kysymyksiä. Kehitysmaiden naisten äänen pitäisi kuulua myös kaupunkisuunnittelussa.